Kateus ja itserakkaus.
Nuo sanat kuvastavat hyvin tämän tekstin aihetta. Törmään omassa elämässäni näihin kahteen asiaan usein ja niitä tuleekin pohdiskeltua sitäkin enemmän. Mutta pitäisikö ihmisten kuitenkin katsoa asioita pintaa syvemmältä?
Syy siihen, miksi valitsin tämän aiheen kirjoitettavakseni ei ole se, että olisin tähän kilpailuun osallistumisen tiimoilta saanut huonoa palautetta, vaan haluan pikemminkin tuoda esille sen, että omasta puolesta iloitseminen on ihan okei ja kateus toisia ihmisiä kohtaan taas turhaa. Pieni kateus on aina hyvästä, sillä se inspiroi olemaan parempi ihminen, mutta pahimmillaan se voi romuttaa koko persoonan ja vaikuttaa käytökseen vakavasti. Itse ainakin koen, että kateuden kohde on usein inspiroiva. Se, että mainostaa omia töitään, taidettaan, musiikkiaan tai mitä tahansa omaa tuotostaan, ei ole automaattisesti omahyväistä kerskuntaa.. Eihän sitä muuten saa ääntään kuuluviin jollei kerro muille, että tätä minä osaan? Monet yrityksetkin kaatuvat kuin seinään mainostamisen puutteen takia. Tietysti pitää käyttää hyvää makua ja järkeä mainostamisen kanssa, vaikka olisi kuinka innoissaan, nimittäin suomalaiset kun tulkitsevat tällaisen tyrkyttämiseksi ja itserakkaudeksi, valitettavasti.
Menestys työelämässä, ihmissuhteissa, tavoitteissa ja harrastuksissa ovat asioita, joita kaikki havittelevat. Kukapa ei haluaisi tehdä työtä, josta saa paljon rahaa tai menestyä itselleen tärkeiden asioiden parissa, vaikkapa harrastuksissa? Kyse ei välttämättä ole siitä, että haluaisi elää suosiossa kaikkien tuntemana julkkiksena, vaan kyse on siitä, että haluaa elää onnellista elämää. Jokaisella ihmisellä (ainakin luulisin) on tavoitteita elämälleen. Joku voi haluta vaikka voittaa maailman mestaruuden jossain urheilulajissa ja jollekin toiselle riittäisi hyvin vakituisen työpaikan saaminen. Joku taas haluaa olla suosittu laulaja, kun taas toinen saa irti enemmän perinteisestä karaokesta.
Lapsena sitä oltiin kateellisia kaverille, jolla oli uusi pehmolelu ja jonka itsekin halusi, mutta vanhemmat eivät sitä suostuneet ostamaan. Tuntui kuin koko maailma olisi murtunut - sen yhden lelun takia! Sitä oli valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi samanlaisen. Lopulta kuitenkin huomasi, että oikeastaan tämä oma barbienukke oli sittenkin ihan jees ja ei kestänyt kauaakaan, kun kateus kaverin pehmolelusta oli tiessään ja kaikki oli taas hyvin. Samaa tilannetta voisi verrata aikuisten kohdalla esimerkiksi tilanteeseen, jossa kaveri pääsee opiskelemaan alalle, jonne itsekin haluaisi, muttei päässyt huonompien arvosanojen takia. Sitä välttämättä on hetken aikaa kateellinen, mutta pyrkii silti olemaan iloinen kaverin puolesta ja olemaan onnellinen omista saavutuksistaan. Kateus on normaalia, kunhan se ei lähde yltymään hulluuden mittapuihin, esimerkiksi tiedän tapauksia, joissa kateus on johtanut kiusaamiseen.
Miksi ihmiset kadehtivat toisiaan? Onko toisen puolesta iloitseminen joillekin niin vaikeaa, että pyrkii pilaamaan toisen ilon? Myönnän, että sitä on itsekin tullut kadehdittua toisten menestystä tai taiteellista lahjakkuutta, mutta olen aina pyrkinyt pitämään mölyt mahassani. Omalla kohdallani kateus kestää yleensä vain hetken, sillä olen tajunnut, että kaverin puolesta iloitseminen on paljon kivempaa kuin mököttää naama vihreänä. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa, että toisen mielen pahoittaminen ei todellakaan tuo hyvää oloa itselle. Monesti sitä törmää tilanteisiin, joissa esimerkiksi joku kertoo iloisena jostain ihanasta kokemuksesta kumppaninsa kanssa, eikä kestä kauaakaan, kun joku tietty ihminen on jo piruilemassa kommenttikenttään. Yleensä kommentin sävystä voi jo päätellä paljon. Leikkimielinen vitsailu on täysin eriasia kuin pakonomainen kettuilu - pakko keksiä jotain ilkeää, jotta saa toisen kyseenalaistamaan hyvän mielensä ja ottamaan takapakkia.
Menestys on asia, josta puhuminen määritellään usein itserakkaudeksi. "Katsokaa kaikki, voitin lotossa ja nyt aion lähteä kiertämään maailmaa voittorahoillani!". Itserakkaus on kuitenkin eri asia kuin omasta puolesta iloitseminen. Valitettavasti suomalainen yhteiskunta pitää itsekehua automaattisesti itserakkautena, mutta eikö varsinainen itserakkaus ole enemmänkin toisten huomioimatta jättämistä, toisen vähättelyä ja toimimista omaksi hyväkseen ajattelematta muita? Mielestäni on ihan okei kehua itseään ja olla iloinen omasta puolestaan, miksei siis jakaa omaa onnellisuuttaan myös muille? Kun osaa iloita muiden puolesta, on itselläänkin parempi olla ja siten saa muiltakin kehuja ja kannustusta, kun omalle kohdalle sattuu jotain kivaa. Ikävä kyllä oman menestyksen esille tuominen ei käy päinsä suomalaisten keskuudessa ja senpä takia sitä aletaankin kyseenalaistamaan. Jospa kaveri saikin hyvän kouluarvosanan vain siksi, että sattuu olemaan opettajan lellikki. Tietenkään ei ole vaihtoehto, että kaveri olisi tehnyt kovasti töitä kyseisen aineen eteen ja saa siksi hyvän numeron.
Kaikista ei tarvitse pitää, eikä ketään tarvitse mielistellä. Eriävän mielipiteen saa aina kertoa, kunhan sen tekee fiksusti. Tyly töksäytys ja pään aukominen eivät ole kovin mieltä ylentäviä keinoja antaa palautetta, mutta sen sijaan rakentava ja asiallinen palaute tyydyttää kumpaakin osapuolta. Välillä on vain parempi olla sanomatta yhtään mitään. Monesti sanotaan, että ilkeitä asioita laukovat ihmiset ovat vain kateellisia, mutta toisaalta kyse ei välttämättä ole pelkästä kateudesta. Enemmänkin ihmiset ilkeilevät toisilleen siksi, kun itsellä on paha olla syystä tai toisesta. Ikään kuin yritetään pönkittää omaa mieltä paremmaksi lyttäämällä toinen. Homma ei kuitenkaan toimi niin. Väitän kuitenkin, että ilkeissä sanoissa on ripaus kateutta takana. Joku uskaltaa vaikkapa pukeutua näyttävästi ja saa siitä haukkuja ihmiseltä, joka itse pukeutuu harmaaksi hiirulaiseksi epävarmuutensa takia, mutta tosiassa haluaisi olla yhtä rohkea kuin tämä näyttävästi pukeutuva, muttei uskalla, koska pelkää saavansa haukkuja itse. Myönnän kadehtivani syvästi tiettyjä ihmisiä, erityisesti sellaisia, jotka menestyvät suurinpiirtein kaikilla elämänsä osa-alueilla, eivätkä tunnu koskaan epäonnistuvan. Totuushan on se, että kaikilla meillä on säännöllisin väliajoin murheita ja huolia, mutta niitä kaikkia ei tuoda esille. Facebookissa saavutuksistaan kertova onnellisen oloinen ihminen voi samaan aikaan olla riidoissa kaverinsa kanssa. Some kun ei aina kerro sitä täyttä totuutta ihmisestä.
Haluan vain sanoa, että ihmisten tulisi olla onnellisia toistensa puolesta enemmän. Kun ajattelee positiivisesti muista ja kertoo toisille enemmän kohteliaisuuksia kuin haukkuja, saa itsekin enemmän hyvää takaisin, sillä miksi kukaan haluaisi kannustaa ihmistä, joka puskee kerta toisensa jälkeen maahan ja pahoittaa mielen? Niinpä. Ei kukaan.
Ollaan siis positiivisella asenteella ja kannustetaan toisiamme! Kohdellaan toisia siten, niin kuin haluaisi itseäänkin kohdeltavan.
- Satanica -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti