Nuoruuden haaveet ja haasteet

Photo: Eetu Nurmi

Haluan puhua siitä millaista on olla parikymppinen nuori, toisaalta saa olla vielä villi teini, mutta toisaalta pitäisi olla jo niin aikuinen. Niistä kaikista sekavista ajatuksista, joita koen tällä hetkellä ja huomaan myös kavereideni kamppailevan samojen asioiden äärellä.

Tällä hetkellä elän erittäin innostavaa, mutta samalla myös todella pelottavaa aikaa. Pitäisi itsenäistyä, pitäisi valita jatko-opiskeluiden tai työelämän välillä, pitäisi saada yritys menestymään niin, että elättäisi vaikeina aikoina itsensäkin tälläisellä erittäin haastavalla alalla. Samalla seuraan pääsykokeisiin monen monia tunteja laittaneita ikätovereitani, jotka tällä hetkellä kuumeisesti odottavat tuomiota korkeakoulupaikasta tai niitä, jotka miettivät suunnitelmaa B edessä olevalle välivuodelle. Tai niitä, jotka eivät vielä tiedä todellakaan mitä elämällään tekisivät.

Teini-ikä ei ollut vielä mitään, silloin työelämä ja korkeakouluopiskelu tuntui olevan valovuosien päässä "sitten joskus lukion jälkeen". Tämä ikä se vasta pahin onkin, nyt pitäisi aikuistua ja tuntuu, että paineet jokaisella elämän osa-alueella sen kuin nousevat. Nykyään tuntuu, että pitäisi olla hyvä kaikessa, pitäisi hankkia täydellinen bikinivartalo, syödä kuukausittain vaihtuvien ruokatrendien mukaan orjallisesti, käydä 5 kertaa viikossa salilla, hankkia menestyvä työ, kouluttautua, löytää täydellinen puoliso, olla sitä, tätä ja tuota. Toisaalta taas arvostaa sitä mitä on, ottaa elämän rennosti ja kiireettömästi, mutta samalla pitäisi olla kiireinen, koska se nyt vain tuntuu olevan ahkeran ihmisen merkki. Jokaisen pitäisi olla jotain, keskiverto ei enää riitä. Ristiriitoja puskee joka suunnasta ja nuorena vielä jokseenkin epävarmana elämästä on vaikeampi luoda sitä omaa mielipidettä.

Photo: Eetu Nurmi

Taloustilanne ei helpota yhtään. Kaikkialla puhutaan, ettei ole töitä, kouluihin on yhä vaikeampi päästä opiskelemaan, kaikki maksut nousevat ja missään nimessä ei kannata lähteä yrittäjäksi, ainakaan käsityöalan. Eihän se tietenkään kannattavin idea ole, mutta kyllä silläkin voi leipänsä tienata jos on valmis tekemään kovasti töitä. Onhan niitä kannustajiakin toki, mutta vähän.

Haaveilen muutosta maaseudulta kaupunkiin, joka toivottavasti toteutuu tässä alku syksyn aikana. Samalla pelkään miten pärjään, saanko toista työtä, jolla takaan, että elän, saanko pyöritettyä yritystä siinä sivussa, järjestyykö työtilat, eteneekö ura ja kaikkea tälläistä. Lisäksi se, että onko kaikki sitten sitä mitä odotin, tuleeko olo, että eläisimpä vielä äidin helmoissa. Osaanko käyttää rahaa, osaanko varmasti hoitaa kaikki asiat. Monet nauravat mulle ja toteavat, että kyllä sä pärjäät. Pitäisi vaan uskoa, että pärjää ja uskoa siihen, että jonain päivänä vielä pystyn elättämään itseni tällä alalla ilman joka päiväistä pelkoa leivästä. Tiedän, että haluan ainoastaan tehdä töitä tällä alalla, joko yrittäjänä tai palkkatyössä puvustuksen parissa tai sitten molempia. Tai vaikka jotain muuta vaatetusalaan liittyvää kuten myyjän hommia ja sen lisäksi omaa mallistoa yrittäjänä. Jostain syystä en halua luovuttaa vain puskea vahvasti tulta päin. Jos se vaatii vuosia pienessä pelossa ja epävarmuudessa, se on sen arvoista. Aamulla telkkarissa oli positiivareiden perustaja, veloista positiivareiden keulahahmoksi vahvan uskon avulla. Vakuutteli uskon merkitystä yrittäjyydessä ja niinhän se taitaa olla. Vahvaa uskoa siihen mitä tekee.

Jatko-opiskelu on toinen vaihtoehto. Sekin tuntuu pelottavalta, koska yrityksistä huolimatta paikka tuntuu olevan vielä kaukana. Ymmärrän hyvin, että lukion käyneet kaverini ovat turhautuneita, sillä taakkana paina kalliit valmennuskurssit, pääsykoekirjat, lukemista lukemisten päälle ja välivuosia. Viisaita ihmisiä, joilla on tahtoa päästä kyseisee kouluun, mutta silti ovet eivät ole vielä avautuneet. 

Toisaalta kaiken myllerryksen keskellä pitäisi ajatella, että sentään on tahtoa, suunnitelmia ja kaikki varmasti järjestyy joskus. Ja se, että parikymppisenä pitäisi olla vielä koko elämä aikaa, eikä kiire ole mihinkään. Välillä sitä vaan on vaikea uskoa, vaan ajatus on kaikki tänne nyt ja heti, muuten olet epäonnistunut. Vanhemmatkaan eivät aina ymmärrä millaista tunnemyrskyä ja ajatuksia tällä hetkellä pyörii päässä. Välillä tuntuu, että vaaditaan aivan liikaa ja valitetaan sellaisista asioista, jotka tällä hetkellä ovat aivan toisella sijalla elämässä. Minulle esimerkiksi muutama lisäkilo pudotetaan vasta sitten, kun muu elämä on vähän järjestynyt, koska tällä hetkellä muut asiat ovat niin vahvasti päällimmäisenä mielessä. Sitä on turha yrittää kaikkea samaan aikaan. Tälläisiä mukavia pieniä lisästressejä, joita ne läheisimmät ihmiset välillä pudottavat. 

Teksti vaikuttaa hirveän negatiiviselta, mutta kyllä minäkin odotan innolla tulevaisuutta, joskus vaan pieni pelkohirviö ottaa vallan. Yritän joka päivä miettiä, että päivä kerrallaan, kova työ palkitaan, pitää uskoa unelmiaan ja tehdä niistä totta. Asiat järjestyvät ja elämä on arvaamaton. Mieluummin odottaa iloisia yllätyksiä, uusia ovia ja mitä tulevaisuus tarjoaa kuin pelkää pahinta mitä voi tapahtua. Joten innolla uusia ihmisiä, kokemuksia ja avoimia ovia päin! Tsemppiä samoissa asioissa pyörivät. Liitteenä muutamia pari vuotta sitten otettuja kesäkuvia piristämään tätä viileää kesäkeliä!

- Anette Ahokas - 

Photo: Eetu Nurmi